Millainen olisit, isoveljeni?

Paljon oon viime aikoina pohtinut sitä, millaista Veikan elämä olisi, jos Eino olisi täällä. Olen pohtinut ylipäänsä sisarussuhteita ja niiden merkityksiä. Nyt kun Veikka on siinä iässä, että kaipaa joka asiaan kaveria, olisi joskus kiva todeta täällä kotona, että keksikää Einon kanssa yhdessä. Leikkikää, pelatkaa, tapelkaa! Rakastakaa, vihatkaa, arvostakaa, jakakaa. 

Mietin usein myös sitä, mitä Veikka asiasta ajattelee, osaako hän kaivata isoveljeään. Ei Veikka sitä tietysti ainakaan vielä sillä tavalla sanoita, että osaisin suoraan tähän kysymykseen vastata tai että tietäisin aina, mitä pienen ihmisen päässä liikkuu. Kyllä Veikka kyselee toistuvasti, miksi Eino on kuollut, haluaa valita haudalle kukkia tai sytyttää kynttilän lyhtyyn... Sanoo se myös, että hän haluaisi leikkikaverin, sisaruksen.  On kertonut olevansa surullinen, kun hänen isoveljensä ei ole elossa.

Tunnen surua siitä, ettei elämä ole antanut Veikalle sitä mahdollisuutta, että hänellä olisi elävä isoveli. Mietin usein, että nyt täällä olisi eskarilaisen lisäksi ekaluokkalainenkin. Huh, kuinka isoja molemmat jo olisivat. Mietin usein varsinkin katsoessani kuvia muiden perhe-elämästä ja sisarussuhteista, että millainen suhde  Veikalla ja Einolla olisi keskenään. Tunnen kateutta ja katkeruutta siitä, että Veikalta vietiin se. Ja toki siitä, että meiltä vietiin se mahdollisuus olla kahden elävän pojan vanhempia ja nähdä heidän kasvavan ja varttuvan niin yhdessä kuin erikseenkin. Eikä se poissulje sitä asiaa, kuinka kiitollinen ja onnellinen olen Veikasta joka ikinen hetki ja että elämä on usein pääasiassa onnellista ja täyttä näinkin.

Pohdin kovasti sitäkin, että kunpa vielä kykenisin antamaan Veikalle mahdollisuuden luoda suhde elävän sisaruksen kanssa. Sitä varmaan voi joku muukin miettiä, että miksemme sitten hanki Veikalle elävää sisarusta. Toivottavasti kuitenkin valtaosa tajuaa, ettei se ole niin yksinkertaista. Lapsia ei muutenkaan hankita, niitä saadaan. En edes pysty sanoittamaan, mitä tunsin, kun eräs vanhempi ihminen sanoi minulle (tietäen taustamme), että "tehkää nyt Veikalle se leikkikaveri". Kunpa se olisikin vain noin. En jaksanut edes vastata mitään. Sisimmässäni kuitenkin tunsin sen ja tunnen, ettei minusta siihen todennäköisesti koskaan ole, vaikka se biologisesti ehkä mahdollista olisikin, koska henkinen puoli ei enää kestäisi sitä kaikkea huolta, mitä sisältyy koko ajatukseen kolmannesta lapsesta.

On kai näidenkin pohdintojen taustalla myös oma sisarussuhteeni ja sen läpikäyminen. Eihän se tietenkään itsestäänselvyys ole, että sisarukset ovat läheisiä keskenään tai että sisarussuhde olisi aina yksi elämän merkityksellisimmistä suhteista. Minulla on valitettavasti omakohtainen kokemus siitä, ettei se ole niin. Ehkä tämän kaiken tunnemyrskyn keskellä tunnen ajoittain surua myös siitä. Huomaan kaipaavani sitä varsinkin sen vuoksi, että siskoni lapset ovat minulle niin valtavan tärkeitä. Mutta vaikka olisi samasta puusta veistetty, ei aina kemiat tai ajatukset silti kohtaa. 

Tiedän silti huolimatta omasta kokemuksestani, että sisarussuhde on monelle muulle ole yksi elämän merkityksellisimmistä asioista ja kantava voima elämän myrkyissä. Olen surullinen, etten kyennyt antamaan eikä elämä antanut Veikalla sitä mahdollisuutta luoda suhdetta omaan isoveljeensä. Toistaiseksi minua on lohduttanut useammankin ammattilaisen lause "onneksi Veikalla on teidät ja teidän kanssa se saa puhua ja surra Einoa", kun olen pohtinut sisaruksen merkitystä myös siltä kantilta, että Veikalla olisi joskus pienempi sisarus, jonka kanssa hän saisi jakaa Einon kuolemaan liittyviä ajatuksia.

(💓)

Viisi vuotta sitten kaikki muuttui...

"Mieti pahin pelkos, lisää ehkä puolet

Tiätsä oikeesti miltä tuntuu et sä kuolet

Makasin lattialla, mietin vaa et tää on menoo

Ku vaa huimaa, enkä pysty nielemää

Kurkkuu kuristaa, painaa rintakehää

Mikä on se hinta enää, harva pysyy pinnal ehjän

Jotain rikki mun sisällä

Tähän välitilaan hukun, mistä viikot vaa kuluu

Ne kuluu ja kuluu, ei huvita duunit, ei vapaa-aika

Tunteeks teistä kukaan täällä samanlailla?

Mulla on kaksi vaihtoehtoa;

taistella tai hajota

kohota tai vajota

Yksinään neljän seinän sisällä

Maailmaa voin pelätä, mut valitsen elämän

Valitsen elämän"

(Uniikki ft. Jannika B - Valitsen elämän)

"Kun katot sitä ihmistä ulkopuolisen silmin, miltä se näyttää?" - Ihmisrauniolta. Ihmiseltä, joka miettii miksi pitäis jatkaa elämää. Ihmiseltä, jonka toisinaan olis helpompi kuolla itsekin. Ihmiseltä, joka on toivoton, onneton ja yksinäinen. Ihmiseltä, joka on vailla suuntaa ja tarkoitusta. Ihmiseltä, joka ei halua herätä seuraavaan päivään.

"Mutta huomaatko? Sä oot siinä, sä et kuollut. Sä elät. Sä selvisit ja selviät edelleen. Mitä sä haluaisit sanoo sille ihmiselle nyt?" -Sä voit vielä olla iloinen ja onnellinen. Sä saat vielä tuntea sen, millaista on rakastaa elävää lasta ja saat nähdä sen kasvavan ja tuntea sen sanoinkuvailemattoman suuren kiitollisuuden ja onnen siitä pienestä ihmeestä. Vaikka toisinaan ajattelet, että antaisit sun elämän kaiken sen kivun, ikävän ja tuskan kanssa kenelle tahansa, tajuat ettet koskaan antais maailman parasta miestä ja maailman upeinta poikaa kenellekään. Etkä sitä, että sait kasvattaa ja rakastaa yhdeksän kuukautta pientä elämän alkua sun sisälläsi.

Kukaan ei tuu ottamaan niitä muistoja, jotka sain sun kanssa tuntea, kun yhdeksän kuukautta kasvoit sisälläni. Kukaan ei tuu koskaan ottamaan sitä rakkautta, minkä muodostin suhun sinä aikana. Kukaan ei koskaan tuu ottamaan niitä muistoja, kun musta tuli äiti ensimmäistä kertaa. Musta tuli äiti maailman täydellisimmälle ja kauneimmalle pojalle, jota sain pitää vain hetken sylissäni. Mutta se poika opetti ja opettaa mulle elämästä niin paljon.

Haluaisiko kukaan tälläistä tien näyttäjää? Ei. Mutta kukaan ei antanut vaihtoehtoja. Sinun syntymäsi ja kuolemasi näytti sen, miten suurta kipua voi ihminen tuntea. Näytti sen, kuinka elämä voi muuttua yhdessä sekunnissa. Näytti sen, että jos aikoo valita elämän, on opittava elämään uutta elämää, kuoleman jälkeen alkanutta uutta elämää. Tie on pitkä, mutta se on kuljettavan arvoinen, vaikka aina ei oo siltä tuntunut. Pikkuhiljaa sille matkalle tulee muitakin värejä, jotka opettaa myös hyviä asioita. Nykyään vihdoin uskallan elää just niin kun haluan. Uskallan tavoitella unelmiani ja mennä pienin askelin niitä kohden, koska jokainen hetki voi olla viimeinen.

Ja kun päätin valita elämän, sain vielä sen kaikista suurimman lahjan eli sun pienen veljesi, jota katsoessa en halua kuolla enää, en luovuttaa. En kestä ajatusta siitä, etten saa nähdä sen pienen pojan kasvavan ja etten sais jakaa mun elämäni surullisimpia ja onnellisimpia hetkiä yhdessä mun maailman ihanimman perheen kanssa.

Ja sä pieni enkelini et koskaan katoa mun etkä meidän sydämistä. Oot joka päivä mun mielessä, meidän ajatuksissa. Oot mukana pienen veljesi ajatuksissa. "Äiti, miksi Eino laitettiin siihen aarrearkkuun? Äiti, miksi tässä on Einon hiuksia? Miksi Einolla oli tälläset hiukset? Äiti, miksi mä saan elää, mutta Eino ei? Miksi Eino ei voi kävellä eikä juosta? Äiti, miksi sulla on ikävä Einoa?" jne jne...

En pysty kaikkeen vastaamaan, enkä vastauksia aina tiedä kertoa. Mutta sen voin tehdä, että kuljetan sua mukana yhtä suurena palana ja osana meidän perhettä, kun meitä muitakin. Voin antaa susta voimavaran sun pienelle veljelle, jotta hän ehkä jonain päivänä omina vaikeina hetkinään saa susta voimaa ja rakkautta. Jotta hän voi ylpeydellä kantaa sitä, että hänellä on veli, joka kulkee mukana, vähän vain eri tavalla kuin ehkä kavereiden veljet ja siskot. Mutta haluan opettaa sen, että yhtälailla voi rakastaa ja kantaa sydämessään, jotain sellaista, mitä ei voi nähdä eikä kuulla.

Ja että se joku eli sinä rakkain poikamme, olet yhtä lailla ollut olemassa kuin kuka tahansa muukin. Sait elää vain pienen hetken, mutta se oli yhtä arvokas ja merkityksellinen elämä kuin kenen tahansa muunkin. 

Vanhemmuuden ydin

Tosi usein katsellessa tätä nykypäivän menoa pyörii mielessäni se, kuinka moni vanhempi miettii miten omat valinnat ja oma käyttäytyminen vaikuttavat lapseen ja mitä seurauksia niillä on pidemmällä aikavälillä kuin vain tässä hetkessä? Ajatuksiini toki vaikuttaa tuleva ammattini, jossa koen yhdeksi tärkeimmäksi tehtäväkseni kyetä katkaisemaan ja oppia tunnistamaan sukupolvelta toiselle siirtyviä negatiivisia kierteitä. Ajatuksiini vaikuttaa lisäksi se, että olen aina ollut kova ajattelemaan ja analysoimaan erilaisia asioita ja tapahtumia, miettimään niiden syitä ja seurauksia. Terapiassa ne asiat ovat tulleet entistä lähemmäksi sydäntä ja olen oppinut tunnistamaan ja ymmärtämään omaa elämääni ja tapojani sekä käyttäytymismallejani yhä selkeämmin.

Kuinka moni ihminen katsoo peiliin ja kysyy itseltään mitä puutteita minussa on? Mitä sellaisia asioita minussa on, joita haluaisin tai toivoisin voivani itsessäni ja omassa toiminnassani muuttaa? Mitä sellaista olen kantanut mukanani, mikä on minua satuttanut ja miten se on vaikuttanut minuun ja tapaani toimia ja reagoida tietyissä tilanteissa? Mitä asioita en missään nimessä halua opettaa tai siirtää omista puutteistani tai oppimistani toimintamalleista omalle lapselleni? Mitä sellaisia malleja tai toimintatapoja minun lapsuudessani tai elämäni varrella on ollut, joita en halua kenenkään toteuttavan omassa elämässään? Ja nyt puhun kaikista niistä puutteista, jotka eivät liity millään lailla siihen, mitä sieltä peilistä kirjaimellisesti näkyy. Vaan kaikkea sitä, mikä on siellä kuoren alla, pintaa syvemmällä.

Asioiden ydin on varmasti ihan ensiksi siinä, että alkaa tunnistamaan ja miettimään, miksi toimin niin kun toimin? Mistä se voisi johtua? Vastaus kysymyksiin ei ole: "No kun mä vain olen tämmöinen". Ihan kuin se olisi syy painaa kaikki villaisella, luovuttaa. Niin meistä jokainen on jonkinlainen, mutta ketään ei ole tuomittu tai ennalta määrätty olemaan tietynlainen. Joo tiedän, että joitain asioita "saa" syntyessään, mutta... Jokainen meistä voi muuttaa ja kehittää itseään, jos tahtoa riittää. Kaikki meistä ei pysty muutokseen yksin, omin avuin, mutta sitä varten on ammattilaiset, jotka pystyvät siinä auttamaan.

Jos omat vanhempasi ovat huuhtoneet kaikki murheensa alas viinalla, ei sinun ainut vaihtoehtosi ole toistaa samaa mallia, vaikka luonnollisin tapa se voikin olla, koska niin olet nähnyt ja oppinut toimittavan. Sama kaava: jos teillä kotona lapsena mistään ei ole puhuttu, ei tarkoita automaattisesti sitä, ettet säkään koskaan vois oppia puhumaan. Ratkaisun avain lienee siinä, koetko itse ne asiat haitallisiksi ja haluatko jatkaa samaa perinnettä? Onko se auttanut sinua silloin, miten teillä on toimittu? Auttaako se mahdollisesti sinun omia lapsia tulevaisuudessa? Uskallatko hakea apua, jos et itse tiedä miten voisit toimia toisella tapaa?

On ymmärrettävä, että toistuvalla tekemisellä ja tekemättä jättämisellä on aina pidempikestoiset seuraukset kuin vain tämä hetki. Se pätee yhtä lailla negatiivisessa kuin positiivisessakin mielessä. On sanomattakin selvää, että ihminen ei tehtyä tekemättömäksi saa, mutta koskaan ei ole liian myöhäistä alkaa kehittämään itseään ja toimimaan toisella tapaa. Täytyy muistaa, että kukaan meistä ei ole täydellinen ja kaikilla on omat vaikeutensa ja ongelmansa. Harva myöskään toistaa virheitä tahallaan päivästä toiseen. Kovin moni vaan ei halua kohdata ja myöntää niitä ikäviä muistoja tai kokemuksia tai ajatella sitä, kuinka ne vaikuttavat omaan elämään ja omaan käytökseen yhä tänäkin päivänä. Osa ihmisistä on myös taitavampia ja kykenevämpiä "työntämään" ajatukset syrjään kuin toiset. Osa pitää omaa toimintaa niin tuttuna ja tavallisena, että sitä on vaikea lähteä kyseenalaistamaan.

Vanhemmuus vaatii luopumista tietyistä asioista, mutta se myös antaa ainakin itselleni niin paljon, että haluankin luopua. Haluan olla läsnä, lapseni tarpeita varten. Eikä se tarkoita sitä, että minun tarvitsee luopua siltikään kaikista omistani. Mutta en koe voivani enää juosta ja mennä niin kun ennen lasta, koska pieni lapseni tarvitsee minua ja isäänsä enemmän kuin mitään tai ketään muuta. Ja se tarvitsee rajoja ja rakkautta, vaikka kaiken kiukun keskellä monesti tekisi mieli antaa periksi niiden rajojen suhteen. Tekisi mieli huutaa ja raivota, kun sadatta kertaa saa sanoa samoista asioista. Mutta ei tarvitse, kun tietää, mitä hyötyä siitä johdonmukaisesta turvallisesta läsnäolosta on. Kun tiedostaa, että huutava ja epäjohdonmukainen vanhempi pelottaa pientä lasta. Enkä myöskään voi toistuvasti vähätellä lastani tai puhua hänelle ikävästi ja alentavasti, koska on ymmärrettävä, että yhtä lailla henkinen lannistaminen tai aliarvioiminen voi aiheuttaa lapselle suurta tuskaa siinä hetkessä ja myöhemmässä vaiheessa elämää.

Silti omaan toimintaan ja omiin valintoihin vanhempana liittyy aina myös vastuu niiden aiheuttamista seurauksista. Toki voi jatkaa juoksuaan omissa menoissa ja olla olematta läsnä. Toki voi pistää omat etunsa ja tarpeensa lapsen edelle. Toki voi harrastaa joka ilta ja olla pois pitkiä aikoja lapsen luota. Mutta vuosien kuluttua tehtyjen ja tekemättömien tekojen tulos alkaa näkymään ja siinä vaiheessa sitä on enää vaikea muuttaa. Usein se heijastuu lapsesta tai nuoresta tietynlaisena oireiluna. Mieheni töissä kuulemien vanhemman ihmisen sanoja lainaten: "kyllä se lapsi muistaa".  Silloin on turha syyttää muita omista valinnoistaan, joita ei ajatellut silloin. Usein silloinkin ihminen kyllä syyttää mieluummin kaikkea muuta, kuten "se syntyi tuollaisena". On kipeää katsoa siihen kuuluisaan peiliin ja todeta, että ehkä se olinkin minä, joka tein virheitä ja vääriä valintoja.

Tekstini ei kerro siitä, että itse olisin täydellinen äiti ja ihminen tai millään lailla muita parempi, vaan siitä, mikä minulle on vanhemmuudessa ja elämässäni tärkeintä, mitä arvoja edustan. Kyllä minäkin teen virheitä varmasti päivittäin. Tavoitteeni on silti oppia niistä, olla joka päivä parempi, puutteensa hyväksyvä ja niihin ratkaisuja aktiivisesti etsivä ja apua hakeva vanhempi. Haluan kehittyä päivä päivältä ihmisenä, äitinä ja puolisona. Enkä usko, että olen koskaan valmis, eikä minun tarvitsekaan. Olen hakenut apua omiin puutteisiini ja olen uskaltanut kohdata ne. Muutoksen tie on pitkä ja loppuelämän kestävä matka, mutta olen valmis tekemään töitä sen eteen joka ikinen päivä. Tiedän jo nyt, että jokainen itseni kehittämiselle uhrattu aika on kaiken sen työn ja sen työn eteen vuodattamieni kyynelten arvoinen. 

Onko rehellisyys empatiakyvyttömyyttä?

Alle puoli vuotta lapsemme kuolemasta kuultua: ”oon loukkaantunut, kun ette oo onnitellu meitä tästä raskaudesta. Se on asia, jota en voi antaa anteeksi.” Ja sen jälkeen paljon myöhemmin: ”… sun ei tarvii olla empaattinen sun taustan takia, ei se vaan mene niin.” Ja vielä paljon myöhemmin: ”Ajattelen, ettet sen takia olisi ”vihainen” jollekulle, joka odottaa poikavauvaa… Se on asia, jota en oikein osaa ajatella.” Nämä nyt ovat vain esimerkkejä muiden joukossa.

Tuohon viimeisimpään otin kantaa näin: ”Ei niitä asioita tarvii ymmärtää, on varmaan aika paljon asioita ja tunteita, mitä kukaan muu kuin saman kokenut ei voi ymmärtää, eikä välttämättä edes sellainen ihminen. Pääasia mulle on se, että saisin vaan sanoo ja tuntee ne tunteet, ei niitä tarvii kenenkään järjellä ymmärtää.”

Olen pyrkinyt koko ajan rehellisyyteen. Haluan kertoa, miltä musta tuntuu ja ottaa sen riskin joka ikinen kerta, että tuun teilatuksi. Olen monen monta kertaa kertonut, ettei mun tunteissa ole mitään henkilökohtaista ketään ihmistä kohtaan. Ne ovat henkilökohtaisia ainoastaan mulle ja ne kaikki heijastuu siihen, mitä koen, kun mun oma lapsi on kuollut. Olen kateellinen, olen vihainen, olen katkera… Vaikeita tunteita, nykyään paljon helpommin siedettäviä, kun joskus aikaisemmin. Läsnä harvemmin, kuin joskus aiemmin. Mutta tunteita, jotka tulee ajoittain, tietyissä tilanteissa.

En halua esittää kenellekään, että tuntisin mitään suuria onnen tunteita kenenkään puolesta esimerkiksi siitä, kun joku saa esikoisensa elävänä. Mutta se ei tarkoita myöskään sitä, että toivoisin sellaiselle ihmiselle mitään pahaa. En ikinä koskaan haluaisi, että kukaan ihminen joutuisi kokemaan tätä. Samalla olen kuitenkin katkera ja vihainen, miksi minä en koskaan saanut tuntea onnea siitä, kun tulin ensimmäistä kertaa äidiksi? Miksi minä jouduin hautaamaan oman esikoiseni? Onni vaihtui koko loppuelämän kestäväksi suruksi. Luojan kiitos sain kokea äitiyden onnen elävänä syntyneestä lapsesta kuopukseni kohdalla ja siitä olen joka sekunti kiitollinen, mutta se ei tuo takaisin esikoistani.

En myöskään osaa edelleenkään suhtautua siihen erityisen ”empaattisesti”, jos joku ei tule heti raskaaksi tai joutuu käymään vaikean tien siihen, että sen oman biologisen lapsen saa. Yritän ymmärtää ja ymmärränkin, että se tuottaa suurta surua ja epätietoisuutta. Sitten jos sen lapsen kuitenkin elävänä syliinsä saa, koen, että se on niin suuri ihme ja onneksi meillä Suomessa on todella hyvät lapsettomuushoidot. Ymmärrän kuitenkin sen, että sellaiselle ihmiselle asia on hänen elämänsä suurin kriisi ja suru. Ehkä minä en vain ole vielä tänä päivänä paras valinta sellaisissa hetkissä, jos kaipaa tukea tai lohtua. Toivottavasti joskus olen.

Ehkä ongelma on ihmisillä siinä, että sanon ääneen sen, mitä ajattelen. En halua hyppiä riemusta, en halua miellyttää ihmisiä vain siksi, kun joku toinen niin haluaa. Haluan olla rehellinen. Miksi ylipäänsä ihmiset ovat niin kovasti toisten reaktioista riippuvaisia? Eikö oma onni ole kaikista tärkeintä? Jos joku tulisi minulle sanomaan, että ”älä pahastu kun reagoin näin, tuntuu vaan todella pahalta, enkä oikein nyt osaa sanoa mitään järkevää. En osaa tuntea onnea puolestasi, siitä syystä että…” Voin joko valita, otanko itseeni vai yritänkö ymmärtää. Ja mitä sitten, vaikka en edes ymmärtäisi? Miksen voisi antaa toiselle ihmiselle tilaa tuntea omia tunteitaan? Miksi minun oma onneni olisi riippuvainen siitä, onko joku toinen puolestani onnellinen? Ja vaikka toinen sanoisi ajattelemattaankin rumasti, ehkä hän joskus osaisi sen perustella.

Edelleenkään raskaus sinänsä ei tuota minulle tunnetta, että onnittelisin jotain lapsesta. Toivotan onnea odotukseen. Minulle lapsi ei ole koskaan itsestäänselvyys tai syntyvä elävänä, niin kauan kunnes se siinä sylissä elävänä on. Monille muille se ei onneksi ole niin mustavalkoista. Kadehdin niitä, jotka ostavat kaiken valmiiksi jo viikolla 12. Onneksi he voivat luottaa elämään, eivätkä edes osaa varautua siihen, että joku voisi heidän kohdallaan mennä pieleen. Itse en sellaisia vaaleanpunaisia laseja ole koskaan omistanut. En myöskään edelleenkään mene kovin mielelläni katsomaan kenenkään vastasyntyneitä lapsia, koska haluan suojella itseäni sellaisilta tilanteilta ja tunteilta, joista tiedän vielä kärsiväni. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö minua kiinnostaisi kenenkään muun lapset tai että haluaisin tietoisesti tehdä toiselle pahan mielen. Varjelen itseäni sellaisilta asioilta, joilta koen tarpeelliseksi varjella.

Kuinka moni teistä tietää, miltä tuntuu haudata oma lapsensa? Kuinka moni teistä tietää, millaista elämä on sen jälkeen? Ja vaikka tietäisitte, ette voi tietää, millaista se on silti ihmisellä itsellään, yksilöllä. Kuinka moni teistä arvostelee ystävänsä tai läheisensä tapoja kasvattaa lapsiaan tai tapaa toimia vanhempina? Itse koen sen varmaan samanlaisena punaisena vaatteena, jos joku arvostelee tapaani surra tai elää elämääni lapsen kuoleman jälkeen. Tai jos joku arvostelee niitä tunteita, joita minä tunnen tai sanon ääneen. Mitä kukaan on oikeasti sanomaan yhtään kenellekään? Suru on ainut asia, jota voin hoitaa lapseni kuoleman jälkeen. En voi häntä kasvattaa, en voi häntä koskettaa. Vaalin ja varjelen suruani, se on minun yksityisasiani, jota kyllä sanon ääneen, halusit sitä tai et. Se on oikeuteni.

Käyn terapiassa ja käsittelen tunteitani. Yritän koko ajan saada tunteitani helpommaksi kestää ja sietää. Haluan tuntea aidosti onnea muiden puolesta ja oppia elämään kevyemmin oman menetykseni kanssa. Nyt on kulunut neljä vuotta lapseni kuolemasta ja se on lyhyt aika niin valtavasta menetyksestä. Ja siihen liittyy paljon kipua ja tuskaa edelleen, mutta niiden kanssa on oppinut elämään. On kuitenkin asioita, joissa olen ehdoton, ehkä vielä, ehkä aina. Pääasia on se, että olen valmis seisomaan tunteideni rinnalla ja olemaan itselleni rehellinen. En edelleenkään aio pakottaa itseäni mihinkään, koska uskon sen olevan ainut tie tasapainoon ja parempaan tulevaisuuteen. En voi sille mitään, jos sinä et sitä kestä. En silti aio miellyttää sinua vain siksi, että sinä niin haluat.

Pyrin ja opettelen itse näkemään asioita tekojen ja tunteiden takana. Tekemistä sen asian kanssa riittää vielä paljon, varmasti loppuelämäni. Ihmiset tekevät hirveitä asioita päivittäin, mutta uskon, että kaikelle on silti syynsä. En usko siihen, että ihminen syntyy pahaksi. Ei kenenkään tekoja tarvitse hyväksyä, mutta voi yrittää ymmärtää. Jos et tiedä tai ole itse kokenut sitä, mitä toinen on, älä arvostele. Yritä kestää, koska se, mitä sinä joudut siitä kestämään, on vain pieni pala sitä kaikkea, mitä ihminen itse joutuu omien ongelmiensa, tuskansa ja surunsa keskellä kantamaan. Ihminen itse elää siinä todellisuudessa läsnä jokaisessa hengenvedossaan. Sinä et tule ikinä tietämään täysin, miltä hänestä tuntuu, mutta voit yrittää. Jokainen meistä voi yrittää.

Vuosi 2017

Pitkään on ollut semmonen olo, ettei kiinnosta kirjottaa tai vielä vähemmän kertoo, mitä kuuluu... mutta nyt jostain tuli semmoinen olo, että vois kirjoitella taas vähän kuluneesta vuodesta 2017 ja siitä, miltä elämä näyttää kohta neljä vuotta Einon kuoleman jälkeen.

Omalla tavallaan vuosi 2017 on ollut todella raskas vuosi, mutta oon myös kokenut valtavasti onnistumisen ja helpotuksen tunteita. Pääsin vihdoin opiskelemaan sosionomiksi, viiden vuoden yrityksen jälkeen odotus palkittiin. Uskalsin hypätä tuntemattomaan, tutustua uusiin ihmisiin ja kertoa heille kokemuksistani, silti haluamatta sen enempää erottua porukasta. Olen myös tehnyt kokemusasiantuntijan hommia vapaaehtoistyönä. Olen käynyt puhumassa Kanta-Hämeen keskussairaalassa, Kangasalan neuvolan henkilökunnalle, omassa luokassani sekä pitänyt verkkoluentoja sosionomiopiskelijoille. Ensi viikolla menen puhumaan valmistuville terveydenhoitaja- ja sairaanhoitajaopiskelijoille. Kokemukset ovat olleet upeita, olen saanut kiitosta niistä ja ne ovat olleet myös itselleni jonkinlaisia rohkeuden virstanpylväitä.

Suoritin koulua vuoden aikana yli 80 opintopistettä suurimmaksi osaksi kotoa käsin, kävin silloin tällöin koululla. Lisäksi saan hyväksilukuja menneistä opinnoista ja tässä vaiheessa olen suorittanut suunnilleen puolet koulusta eli olen ihan hyvässä tahdissa sen suhteen. Syksyllä menin ensimmäiseen harjoitteluun ja selvisin siitä hengissä, vaikka aluksi vähän sitä epäilinkin. Se on varmaan ollut tähän mennessä henkilökohtaisesti suurin asia itselleni, että uskalsin palata takaisin "työelämään" yli neljän vuoden tauon jälkeen.

Syksy sitten kuitenkin oli kaikin puolin todella raskas. Tein vähän liikaa koulua ja väsymys painoi tasapainoilleissa kodin ja kouluhommien ja oman jaksamisen ja rajojen kanssa. Vaihdoin terapeuttia ja aloitin traumaterapian syksyllä, halusin kokeilla jotain uutta ja se on tuntunut hyvältä. Traumaterapiassa tehdään paljon muutakin kuin vain puhutaan ja se tuntuu mielenkiintoiselta.

Harjoitteluni sujui kaikin puolin hyvin, tykkäsin valtavasti koulukuraattorin hommasta ja pääsin näkemään kaikenlaista. Mutta harjoittelun loppuvaiheessa näinkin sitten vähän liikaa tässä elämäntilanteessa. Jouduin todistamaan läheltä kuolemaa ja valtavaa menetystä ja jouduin osittain toimimaan siinä myös ammattilaisen roolissa. Sen kokemuksen jälkeen alkoi voimakas oireilu omassa elämässä. Keho reagoi ja oma trauma oireili ja nousi pintaan eri tavalla kuin ennen. En ole Einon kuoleman jälkeen reagoinut kehollani mitenkään ja se oli pelottavaa ja pelkäsin välillä sekoavani.

Kehotuntemukset ovat puristusta rinnassa, sydämentykytyksiä, paniikkioireita, hengitysvaikuksia ja kaikenlaista levottomuutta sekä ahdistusta. Ne onneksi helpottivat kuitenkin ajan kanssa, mutta silti huomasin oman rajallisuuteni, eikä minusta ainakaan tässä vaiheessa ole vielä kriisityöhön, niin kun olin ajatellut tähän asti. Tähän kaikkeen yhdistettynä valtava väsymys ja loppuvuoden suuri määrä kouluun liittyviä deadlineja oli aikamoinen yhdistelmä, jossa joutui vähän rämpimään. Siitäkin selvittiin. Loppuvuonna juoksin vielä verikokeissa, kun olo oli jokseenkin heikko, mutta nekin oli kunnossa, joten nyt tietää taas vähän hellittää ja sen olen tehnytkin.

Vuonna 2017 sai myös kokea valitettavasti ymmärtämättömyyttä omasta tilanteesta ja edelleen tuntuu siltä, että pitääkö siitä jatkuvasti muistuttaa ihmisiä, että se lapsi on kuollut nyt ja aina ja se vaikuttaa tietyllä tavalla omaan elämään joka hetki. On surullista huomata, että lopulta ihminen on aika itsekäs olento, eikä valitettavan usein osaa kuvitella itseään muiden kenkiin vaan näkee vaan oman elämänsä. Mutta siihen on tottunut tässä vuosien aikana, että valitettavan moni ei vaan ymmärrä, eikä sitä tietysti voi olettaakaan, koska onneksi kovin monelle ei tätä kohtaloa ole jaettu.

Vuoden 2017 jokaisena päivänä tunsin kuitenkin kiitollisuutta perheestäni ja ihmisistä, jotka kulkevat rinnallamme edelleen. Eniten kiitosta sain ja saan joka sekunti tuntea pienestä (nyt kyllä oikeesti jo tosi isosta) Veikasta. Hän on aurinko ja valo jokaisessa päivässä, vaikka kaikki muu olisi kuinka synkkää. On mahtavaa seurata hänen kehitystään, miten valtavasti hän oppii koko ajan. Joka päivä hänen kanssaan olen oppinut valtavasti myös itsestäni ja saan toteuttaa ja kehittää itseäni äitinä ja ihmisenä.

Subjektiivinen päivähoito-oikeus

"Kun Suomella meni taloudellisesti hyvin, luotiin ihmisille kaikenlaisia tarpeita, joita ei koskaan ennen edes tiedostettu olevan. Yksi näistä luoduista tarpeista on subjektiivinen päivähoito-oikeus." Jotenkin näin sen yksi meidän opettajista sanoitti Sote-seminaarissa. No, mutta se taloudellisesta puolesta, keksittynä tarpeena sitä itsekin suurimmaksi osaksi pidän. En puhu tässä tekstissä nyt niistä, kenelle se subjektiivinen päivähoito-oikeus on oikeesti ehkä hyödyllinen (mielenterveysongelmat perheessä, yksinhuoltajat, lapsen erityistarpeet jne jne.), vaan puhun ihan yleisesti siitä, mitä koko asiasta ajattelen. Enkä perusta tietojani millekään tilastoille, vaan omiin kokemuksiin ja maalaisjärkeen.

Jo silloin, kun tein päivähoitajana töitä (ehkä kuus vuotta sit), alkoi se olla enemmän sääntö kun poikkeus, että kun kotona oli pieni vauva, niin isompi sisarus tuotiin hoitoon. Ja ei todellakaan mitään 4-5-vuotiaita muutamiks tunneiks virikehoitoon, vaan ihan pitkiksi päiviksi sinne olemaan, koska äiti/isä ei jaksa hoitaa molempia, kun on pieni vauva ja kaikkee. Miksi koko päivähoito on edes kehitetty? Siksi, että vanhemmat käy töissä. Siksi, että on tehtävä töitä eikä ole varaa olla lapsen kanssa kotona.

Mutta mihin sitä nykyään yhä enenevissä määrin käytetään? Siihen, kun vanhemmat ei jaksa ihan perus arkea, siihen kun on useampi kuin yksi lapsi, siihen kun väitetääns alle 3-vuotiaan lapsen tarvitsevan enemmän virikkeitä ja vierasta aikuista ja sosiaalisia kontakteja, kuin omia vanhempiaan, omaa perhettä ja arkea siellä kotona? Tai enemmän virikkeitä ja kasvatuksellisia asioita kuin esimerkiksi erilaiset kerhot tarjoavat? Tuntuu, että vastuuta lapsen hoidosta ja kasvatuksesta siirretään yhä enenevissä määrin muiden niskoille, koska itse ei vaan jaksa. Kysynpähän vaan, miksi sitten hankitaan lapsia, jos niistä ei itse jakseta huolehtia?

Tein juuri koulutehtävän menneistä vuosikymmenistä ja haastattelin siihen aiempia sukupolvia ja kyselin esimerkiksi juuri tästä asiasta. Sain vastaukseksi, että edes minun lapsuudessani ei koskaan tullut mieleenkään, että lapsi viedään hoitoon, jos molemmat vanhemmat ei ole töissä tai vanhempi on sisaruksen kanssa kotona. Itsekään en ole päivähoidossa juuri koskaan ollut, koska isäni on pystynyt töiden lomassa meitä hoitamaan. Ja ihan samalla tavalla koen kasvaneeni ja saaneeni sosiaaliset taidot ja muutkin eväät elämään. Eikä minun lapsuudessa vanhemmat edes ajatelleet, että tarvittaisiin jatkuvasti jotain omaa aikaa niin kun nykyään tuntuu, että vanhemmat kyllä kaipaavat sitä tämän tästä. Hyvä jos siivoamaan pystyy, kun lapsi on kotona. "Nykypäivän vanhemmat ovat itsekkäämpiä". Voin allekirjoittaa näistä kaiken, väheksymättä suomalaisen päivähoidon laadukkuutta, merkitystä ja hyötyjä. Tottakai se on laadukasta ja hyödyllistä, mutta vain silloin, kun siihen on oikeasti tarve.

Miettiikö kukaan koskaan, miltä siitä isommasta sisaruksesta mahtaa tuntua, kun pienempi saa jäädä äidin tai isän kanssa kotiin, mutta hän ei saa? Kuinka kykenevä pieni lapsi on ymmärtämään, että äiti tai isä jaksaa vain toista eikä toista? Mitäköhän siitä mahtaa ehkä tulevaisuudessa seurata, jos jo aivan pieni lapsi kokee itsensä vähemmän tärkeäksi tai huonommaksi tai kelvottomaksi jne? Ehkä hän alkaa hakea huomiota väärin keinoin. Sitten ihmetellään, miksi päivähoidossa päivä meni huonosti tai levottomasti ja riehuen.

Tai sitten, että lapsi viedään hoitoon, kun vanhemmat tai vanhempi on vapaapäivällä tai lomalla. Mitäköhän se lapsi sitten ajattelee? Miksi äiti tai isä ei ole minun kanssani? Miksi minä en saa olla lomalla jne? Kuinkakohan moni vanhempi ymmärtää, että se hoidossa oleminen on työtä lapselle. Se on todella raskasta olla siinä kamalassa metelissä ja meiningissä monta tuntia päivässä. Ja lapsi viettää todella pitkän ajan päivästä ja vanhempien työviikosta muiden ihmisten kanssa, kaipaa omaa perhettään ja heidän kanssa vietettävää yhteistä aikaa jne.

Ja tässä koko tekstissäni puhun juuri niistä vähän pienemmistä lapsista, joille aivan riittävää ja parasta seuraa on heidän omat vanhemmat, oma koti ja perhe. Tutut ympyrät, rutiinit, turva ja läheisyys. Vaikka tietysti ihan yleisestikin, ei kai kenellekään lapselle ja vähän vanhemmallekin pitäisi löytyä parempaa ja turvallisempaa paikkaa, kuin oman vanhemman kainalo ja oma koti? Jokainen lapsi ja nuori sitä varmasti kaipaa ja tarvitsee. Edellyttäen tietenkin, että siellä kotona ne perusasiat on kunnossa, eikä vanhemmat kärsi muusta kuin ihan luonnollisesta vanhemmuuden mukanaan tuomasta väsymyksestä. On toki fatka, että töitä on tehtävä ja ikävä kyllä joskus on laitettava jo se yhdeksän kuukauden ikäinen vauva hoitoon, koska vaihtoehtoja ei ole. Syitä on monia, mutta olkoon se sitten jo toinen tarina.

Kuinka moni miettii syitä käytökselleen ja sitä kautta sen seurauksia muille ihmisille?

Einon kuoleman jälkeen olen ruotinut koko eletyn elämäni läpi jokaista yksityiskohtaa ja kipupistettä myöden. Olen tehnyt sitä yhdessä terapeuttien ja muiden ammattilaisten, yhdessä Heikin, yhdessä läheisteni ja ennen kaikkea yhdessä itseni kanssa. Uskon, että se on yksi suurimmista asioista, joka on kasvattanut minua näiden vuosien aikana. Olen ymmärtänyt miksi olen se, joka tänä päivänä olen. Olen ymmärtänyt, miksi olen toiminut ja toimin niin, kuin tänä päivänäkin toimin.

Se matka, jonka olen itseni kanssa kulkenut, on kasvattanut minua myös sellaiseksi äidiksi, joka olen tänä päivänä ja myös sellaiseksi, joka haluan olla. Aina löytyy parantamisen varaa, mutta nykyään omaan kyvyn myöntää omat virheeni ja heikkouteni ja kyvyn sekä halun myös kehittää niitä epäkohtia itsessäni.

Tiedän myös sen, kuinka moni siirtää omasta menneisyydestään, omasta lapsuudestaan, menneiltä sukupolvilta opittuja kierteitä omaan elämäänsä, omiin lapsiinsa. Kuinka moni todellisuudessa edes miettii omaa toimintaansa, miksi toimin näin, kun toimin? Usein kuulen ihmisten sanovan, että he vain ovat tämmöisiä, eikä voi sille mitään. Se on mielestäni vale, oma toiminta johtuu tai juontaa juurensa aina jostakin. Sille on olemassa syy, miksi minä olen tämmöinen, miksi sinä olet tuollainen. Mutta jos siihen ei ole tyytyväinen, asialle voi tehdä paljonkin, jos on halu. Ensimmäinen askel siihen on se, että ymmärtää syyt toiminnalleen. Uskaltaa etsiä niille syitä. Uskaltaa katsoa taaksepäin. Jos ei uskalla kohdata omia kipupisteitään, ei ehkä osaa kohdata muidenkaan tai asettua toisen asemaan.

Näiden asioiden läpikäyminen saattaa myös auttaa ymmärtämään muita ihmisiä ja heidän käytöstään. Miksi ehkä joku nuori nyt juuri käyttää niitä huumeita tai muuta vastavaa. Jostainhan sekin johtuu, eikä se yleensä lähde pelkästä omasta tahdosta. Ainakin itse yritän yhä enemmän ja enemmän opetella ymmärtämään muita ihmisiä, olla tuomitsematta ilman tietoja heidän taustoistaan tai syistään.

Joka päivä toimiessani esimerkiksi Veikan kanssa, mietin hänen parastaan ja miten oma toimintani vaikuttaa häneen. Millaisen tulevaisuuden me hänelle annamme vanhempina? En pelkää kieltää häntä tai asettaa rajoja, en pelkää lähteä hetkeksi pois hänen luotaan hänen tahtomattaan, koska tiedän, että ajattelen vain hänen parastaan, kaiken aikaa. Haluan kumartua hänen tasolleen puhumaan huutamatta. Haluan joka päivä kertoa kuinka rakastan, kehua kuinka suloiselta hän näyttää. Haluan kehua ja etsiä onnistumisia, en ruokkia negatiivisia asioita hänen käytöksessään tai toiminnassaan. Opetan käytöstapoja, opetan kunnioitusta. Opetan tunteiden sanoittamista, ennen kaikkea annan luvan näyttää ja sallin ja otan vastaan kaikki tunteet. Yritän opettaa, ettei ne pinnalliset asiat ole niitä, joilla on lopulta merkitystä. Olen täällä ensisijaisesti hänen tarpeitaan varten, omani tulee toisena.

Hyväksyn myös virheet, joita teen. Hyväksyn jos suutun tai huudan. Joskus sen hyväksyminen on vaikeaa, ettei aina pysty olemaan sitä, mitä haluaisi. Aina ei jaksa olla läsnä. Aina ei huvita seistä sateessa tai lähteä ulos. Aina ei jaksa tehdä ruokaa tai siivota jälkiään. Oman epätäydellisyyden hyväksymistä auttaa kuitenkin se, ettei kukaan ole täydellinen. Siinä lohduttaa myös se, että tiedän ja voin hyvällä omalla tunnolla sanoa aina sen, että olen yrittänyt parhaani ja yritän jatkossakin. Siinä lohduttaa tieto siitä, että voin edelleen tehdä muutosta kohti parempaa. Olen tehnyt kaikkeni ollakseni mahdollisimman hyvä äiti, olen antanut lapselleni kaiken itsestäni. Ja tulevaisuus on toivottavasti vielä edessäni ja haluan kehittyä yhä paremmaksi äidiksi, puolisoksi, ystäväksi ja joskus myös ammattilaiseksi omalla alallani.

Ja ei, en väitä, että tämä kaikki olisi helpommin tehty kuin sanottu. Olen tehnyt valtavan työn ja jatkan sitä työtä ja matkaa edelleen. Vaikeaa on toisinaan, mutta kuka väittää, että elämä olisi helppoa? Tarviiko sen sitä ollakaan? 

Isän asema lapsen elämässä

Olen monesti miettinyt isän asemaa lapsen elämässä ja yleisestikin tässä yhteiskunnassa. Nämä ajatukset on voimistunut Einon kuoleman myötä, kun jo sairaalassa Heikkiä kohdeltiin täysin eriarvoisesti suhteessa minuun eli lapsen äitiin. Miksi oletus on se, että lapsi on eron sattuessa lähtökohtaisesti äidillä ja äiti saa tässä yhteiskunnassa valtavasti vastuuta ja valtaa niin halutessaan, kun kyse on lapsen asioista tai huoltajuuskiistoista? Eikö lapsen tekemiseenkin tarvita yhtä lailla isää kuin äitiäkin?

Tämä aihe saa minut raivon valtaan kerta toisensa jälkeen. Kuulen jatkuvasti uutisia siitä, kuinka äidistä on voitu tehdä monta lastensuojeluilmoitusta ja silti lapsi jää yhä uudelleen ja uudelleen äidille, vaikka isäkin olisi olemassa. Kuulen jatkuvasti myös sitä, kuinka isän ääni jää kuulematta lasta koskevissa asioissa kerta toisensa jälkeen. Kuulen jatkuvasti siitä, kuinka isä on kokenut tulleensa laiminlyödyksi. Miksi oletus on se, että isä näkee lastaan joka toinen viikonloppu ja äiti on lapsen kanssa kaiken muun ajan? Miksi äiti on parempi vaihtoehto? Kaikissa tapauksissahan se ei todellakaan ole näin, mutta kun ajatus on jo yhteiskunnassamme lähtökohtaisesti se, että äiti on lapsen ensisijainen huoltaja, niin sen nojalla sitten mennään monessa tapauksessa.

Miksi lapsen kuoltua lääkäri esittää osanotot vain äidille? Siksikö, että se olen minä, jonka sisällä lapsi on kasvanut? Eikö isä voi surra oman lapsensa kuolemaa yhtä lailla kuin äitikin? Eikö se voi olla isälle ihan yhtä valtava ja kipeä menetys kuin äidillekin? Miksi neuvolassa kysytään vain äidin vointia? Siksikö, että äiti on mukamas se, joka eniten kärsii, vaikka vauvan heräilystä öisin tai kantaa huolta lapsensa asioista? Miksei isä voi olla se, joka ihan yhtä lailla odottaa lasta ja muodostaa suhdetta lapseen jo odotusaikana? Miksei isä voi olla se, joka kotona huolehtii arjen askareista ja lapsen hoidosta enemmän kuin äiti? Fakta tietysti on se, että lapsella on jo syntyessään voimakkaampi side äitiinsä fysiologisista syistä, mutta se ei poista sitä, etteikö isä voisi luoda lapseensa ajan kanssa yhtä vahvan ja tärkeän siteen.

Ehkä ajatuksiani voimistaa myös se, että minun lapsillani ja toisella niistä, joka täällä kanssamme elää, on isä, joka huolehtii lapsesta tasavertaisesti minun kanssani. Joskus enemmänkin, silloin kun itse ei ole vaikka viikkoon nukkunut kunnolla. Silloinkin, vaikka hän on 10 tuntia päivässä töissä, on hän valmis valvomaan jokaisen yön, jos niin on tarpeen. Isä, joka laulaa lapselleen iltaisin kuten minäkin. Isä, joka nukuttaa lapsen joka toinen ilta. Isä, joka herää poikkeuksetta joka viikonloppu lapsen kanssa ja antaa minun nukkua pidempään, koska tietää minun heräilevän joka yö jokaiseen pieneenkin äännähdykseen. Isä, joka ei pelaa jalkapalloa töidensä lisäksi, koska haluaa viettää vähäisen vapaa-aikansa poikansa kanssa. Usein ihmiset saattavat sanoa, että se olen minä, joka on Heikin tänne kotiin sitonut. Se olen minä, joka on häneltä harrastukset kieltänyt. Mutta kyllä se on Heikki itse, joka on valintansa tehnyt. Monet myös sanovat Heikin olevan poikkeus, surullista, jos näin olisi.

Etsiessäni faktoja isän rooliin lapsen elämässä tai isän merkityksestä lapsen kehitykselle, löydän jatkuvasti samanlaiset faktat. Lapsi tarvitsee isäänsä. ”Uuden tutkimuksen mukaan isällä voi olla jopa äitiä merkittävämpi rooli lapsen onnellisen ja hyvin mukautuvan elämän kannalta. ”Isyys on lapselle huolenpitoa ja turvaa. Tyttärelle isän merkitys on tärkeä osa kasvussa aikuisuuteen. Kun isä arvostaa puolisoaan, tytär näkee, miten naista kohdellaan. Rakastava isä antaa tyttärelle itseluottamusta.” ”Hyvä isäsuhde tukee sekä tyttären että pojan seksuaalista kehitystä.” jne jne. Jos aiheesta on olemassa valtavasti fakta- ja tutkimustietoa, niin miksi isää siltikin kohdellaan niin eriarvoisesti ja sen roolia lapsen elämässä väheksytään? Tuskin olen ainoa, jonka mielestä se, että isä näkee lapsiaan kerran kahdessa viikossa, on hämmästyttävän vähän varsinkin pienen lapsen elämässä.

Jos joskus jonkun asioita alkaisin ajamaan, olisi se ryhmä isät. Heidän oikeutensa lapsen elämässä, heidän oikeutensa tasavertaisina lapsensa huoltajina. Toivoisin, että vielä jonain päivänä isien asema kohenisi toden teolla ja heidän merkityksensä lapsen elämässä nähtäisiin aivan eri silmin. Väitän, että lapsen on paljon parempi rakastavan ja huolehtivan isän hoivissa, kuin lastaan toistuvasti laiminlyövän äidin kanssa. Tai vaikka niin, että lapsen on ihan yhtä tärkeää ja arvokasta olla huolehtivan ja rakastavan isän luona, kuin samalla tavoin toimivan äidin luona. Paljon on varmasti isejä, jotka tyytyvät kohtaloonsa lapsen elämässä tai valitsevat vapaaehtoisesti itse oman roolinsa ja asemansa. Mutta varmasti valtavasti on myös niitä isejä, jotka tahtomattaan saavat kohtuuttoman pienen roolin lapsensa elämässä ja jotka joutuvat toistuvasti esimerkiksi keskinäisten (isän ja äidin) riitojen kärsijöiksi huoltajuuskiistoissa, joissa äiti ottaa kaiken hyödyn irti omasta ylivertaisesta asemastaan lapsen huoltajana. Olen myös melko varma siitä, että jokainen äiti tiedostaa sen, että jos ero tulisi, ei äidin tarvitsisi paljoakaan miettiä ja pelätä sitä, saako hän olla yhtälaisena osana oman lapsensa elämässä jatkossakin.

Jos vain voisin, valitsisin toisin...

Kuulin Kävyn kokemuskouluttajien koulutuksessa, että ainakin jossain sairaaloissa vainaja tulee aina kuvata ennen ruumiinavausta. Useat lapsensa menettäneet vanhemmat ovat saaneet kuvia lapsistaan pitkienkin aikojen jälkeen. Kuvat ovat sairaalan arkistoissa, omissa tai lapsen tiedoissa. On mahdollista, että kuvien olemassaolosta ei henkilökunta koskaan kerro, mutta pyydettäessä kuvat on mahdollista saada itselleen vielä vuosienkin päästä lapsen kuolemasta.

Heräsi toivo… Voisinko sittenkin vielä joskus nähdä lapseni ilman kapaloa tai vaatteita? Voisinko sittenkin saada nähdä, millaiset pienet kädet ja jalat pojallani oli? Voisinko nähdä ne ruskeat kiharat hiukset, jotka oli pistetty piiloon myssyn alle? Voisinko nähdä lapseni alastomana, juuri sellaisena ainutlaatuisena ihmisenä, kuin hän olikin? Kokonaisena.

Heti koulutuksen jälkeen soitin synnytyssalien osastonhoitajalle ja kysyin, onko Tayssissa sama käytäntö. ”Kyllä täällä kuvia pitäisi aina tällaisissa tapauksissa ottaa, sitä en voi luvata millaisia kuvat ovat, onko lapsi kapaloituna tai puettuna tms.” Pistin sairaalan arkistoon saman tien kirjallisen selvityspyynnön, että haluan kuvat välittömästi itselleni. Asian käsittelyyn saattaisi mennä kuukausikin, mutta ajattelin, että voisin odottaa vaikka pienen ikuisuuden, jos vielä jonain päivänä saisin nähdä lapseni.

Oli mennyt noin kaksi viikkoa, kun kirje putosi postilaatikosta. ”Valitettavasti ei omastanne, eikä esikoispoikanne potilaskertomusten joukosta löytynyt tallennettuja valokuvia. Käytännössä joskus kuvia on tulostettu kirjekuoressa säilytettäväksi potilaskansioiden joukossa mahdollista myöhempää käyttöä varten, mutta näin ei ole Teidän tapauksessanne käynyt.” Näin ei ole käynyt teidän tapauksessanne, mutta joidenkin tapauksessa käy näin… Miten se voi olla mahdollista, että noinkin suuressa yliopistosairaalassa ei ole yhteisiä toimintatapoja tai käytäntöjä tällaisten tapauksien varalle, joita kuitenkin Taysin kokosessa sairaalassa tapahtuu miltei viikottain? Tai miten joissain sairaaloissa käytäntö on pakollinen ja joissain ei?

En suostunut luovuttamaan. Laitoin vielä sairaalapastorille viestiä, voisiko hän auttaa minua. Voisiko hän selvittää vielä patologian laitokselta, voisiko sitä kautta saada kuvia. Sairaalapastori soittikin tänään ja kertoi heti aluksi olevansa hyvin pahoillaan, ettei meidän tapauksessa kuvia ole otettu arkistoihin, koska käytännön pitäisi olla sama kaikkien kohdalla ja kuvat pitäisi ottaa kaikista kohtuun kuolleista lapsista. Sairaalassa nimenomaan on painotettu henkilökunnalle kuvien ottamisen ja muistojen tärkeyttä lapsensa menettäneille vanhemmille ja siitäkään syystä tällaisia vahinkoja ei saisi päästä tapahtumaan. Lisäksi henkilökunnalle on kerrottu, että usein shokissa ihminen ei itse tajua niiden tärkeyttä eikä osaa toimia siinä hetkessä sillä tavoin, kun oikeasti haluaisi ja siksi nimenomaan henkikökunnan vastuulla on kuvien ottaminen ja muistojen tärkeyden painottaminen.

Pastori lupasi  kuitenkin selvittää asiaa vielä patologian puolelta ja niin hän tekikin. Hetki sitten sain puhelun, jonka sisällön arvasin jo kuullessani pastorin äänensävyn. ”Patologian laitoksella ei ole kuvia ja vaikka niitä olisi ollut, niitä ei saa luovuttaa kuin tutkimuskäyttöön.”

En haluaisi hyväksyä sitä, että juuri meidän tapauksessa kuvia ei otettu. Miksi meidän kohdalla ei kerrottu muistojen tärkeydestä, vaan tyydytttiin juurikin siihen, mikä me itse koettiin hyväksi shokin hetkellä? Miksi kukaan ei kertonut, miten tärkeitä ne yhdessä lapsen kanssa vietetyt hetket ovat tulevaisuudessa? Miksi kukaan ei pyytänyt taltioimaan tai taltioinut puolestamme jokaista yksityiskohtaa lapsestamme? Ei me itse tajuttu ottaa kuin muutama kuva, ei pidetty kauaa sylissä, ei tutkittu yksityiskohtia jne.) Miksi, miksi, MIKSI?

Ja se hetkeksi henkiin herännyt toivo on nyt lopullisesti kuopattu. En silloin, enkä koskaan tule näkemään lastani muutoin kuin kapaloituna/vaatteet päällä. En koskaan saa tietää, miltä hän näytti kokonaisuudessaan. En koskaan näe niitä sormia ja varpaita. En pyöreää vatsaa, en kiharaa tukkaa. Minulla on vain ne kahden päivän ajalta kerätyt muistot, toiset sairaalassa, toiset kappelissa ennen hautausta. Jos voisin, valitsisin toisin… Olisin painanut mieleeni joka ikisen yksityiskohdan, olisin suukottanut ja pitänyt sylissäni. Olisin hyvästellyt tuntikausia, olisin silittänyt. Mutta silloin tein, niin kuin siinä tilanteessa pystyin. Muuta en voinut, eikä kukaan myöskään kertonut, kuinka tärkeiksi, kallisarvoisiksi ja kaivatuiksi ne hetket vielä jonain päivänä muuttuisivat.

Tiedätkö miten toimia, kun kohtaat työssäsi perheen, jonka lapsi on kuollut?

Aika pian Einon kuoleman jälkeen mielessä alkoi käymään ajatuksia siitä, mitä voisin vielä jonain päivänä antaa omasta kokemuksestani muille. Olen pitkään halunnut olla jollain tavalla "hyödyksi". Nyt koen löytäneeni sen. Ja koen myös, että tämä on se voitava, mitä voin vielä Einon ja itseni eteen tehdä.

Olin siispä kaksi viikkoa sitten Mäntsälässä kouluttautumassa Kävyn (lapsikuolemaperheet) vapaaehtoiseksi kokemuskouluttajaksi. Koulutus oli kaikin puolin mahtava ja todella antoisa kokemus. Olimme toinen ryhmä, jotka koulutettiin tätä hanketta varten. Nyt meitä on jo 26 kouluttajaa ympäri Suomea ja on kunnia olla yksi meistä.

Kokemuskouluttajahankkeen tavoitteena ja ideana on lisätä ammattilaisten tietoa lapsikuolemaperheiden kohtaamisesta, tukemisesta ja vertaistuen pariin ohjaamisesta valtakunnallisesti. Tässä suora linkki lisätietoihin: http://kapy.fi/tietoa-ammattilaisille/kokemuskouluttajat-hanke/.

Meitä lapsensa menettäneitä kokemuskouluttajia on joka lähtöön. On kohtukuoleman, sairauksien, onnettomuuksien ja tapaturmien sekä synnytyksissä tapahtuvien komplikaatioiden jne. kautta lapsensa menettäneitä vanhempia. Meitä pyritään ohjaamaan juuri sellaisiin paikkoihin puhumaan, missä meidän omista kokemuksistamme olisi eniten hyötyä kyseisille työyhteisöille/työtahoille/opiskelijoille.

Esimerkiksi minun paikkojani voisivat olla sairaalat, neuvolat jne. missä me kohtukuoleman kokeneet vanhemmat olemme eniten kohdanneet ammattilaisia menetyksiemme yhteydessä. Lisäksi voisin käydä puhumassa esim. terveydenhuollon opiskelijoille (kätilöt, sairaanhoitajat, terveydenhoitajat, lääkärit, sosionomit jne.), koska heistäkin varmasti valitettavasti ainakin jotkut joutuvat tulevassa työssään kohtaamaan lapsikuolemaperheitä.

Kävyn omilla sivuilla on loistava materiaalipankki, joka on avattu ammattilaisia varten, jonka kautta he saavat arvokasta tietoa kohdatessaan työssänsä meitä lapsensa menettäneitä. Tässä suora linkki materiaalipankkiin: http://kapy.fi/materiaalipankki/.

Itselleni tämä asia on erityisen tärkeä myös siksi, ettemme saaneet Einon kuoleman yhteydessä emmekä aina sen jälkeekään kovin asiallista kohtelua tietyiltä tahoilta. Ja tiedän, että näin on valitettavasti ollut muillakin. Ja siksi haluan lisätä omalta osaltani tietoisuutta ja kertoa niin omia, kuin meidän muidenkin lapsikuolemaperheiden toiveita ja ajatuksia. Ymmärrän, että asia on kaikille vaikea ja tällaiset asiat ovat todella ahdistavia kaikille niille, jotka tilanteeseen joutuvat tavalla tai toisella (perheet ja ammattilaiset). Siksi haluankin ja toivon, että tietoisuus lisääntyy tämän hankkeen myötä ja tulevaisuudessa perheitä osataan kohdata paremmin.

Myös positiivisen palautteen vieminen ammattilaisille on todella tärkeää, koska se kannustaa heitä kohtaamaan jatkossakin vaikeita asioita rennommalla ja itsevarmalla otteella. Se antaa uskoa ja luottamusta omiin kykyihinsä toimia ja selviytyä työstään vaikeissakin tilanteissa.

Jos tiedät jonkun työtahon tai yhteisön, jolle uskot olevan hyötyä meistä kokemuskouluttajista, voit ottaa suoraan yhteyttä minuun (sähköpostitse) tai Käpy Ry:hyn. Tällä hetkellä Raha-automaattiyhdistys rahoittaa hanketta, jolloin meidän kokemuskouluttajien vierailu on kaikille haluaville ilmainen.

"Leimansa" vanki?

Useinhan varsinkin pikkukaupunkien ongelmana on se, että kun ihminen tekee kerran jotain ”väärin”, muistetaan hänet jatkossa pääasiassa vain siitä. Siitä maineesta tai leimasta onkin sitten vaikeampi päästä eroon ja todistaa ihmisille olevansa jotain ihan muuta, kuin mitä he päättelevät yhden teon perusteella. Voi olla, että minullakin on ennen Einon kuolemaa ollut ties minkälainen maine tai leima kenen tahansa silmissä, mutta nykyään en itse koe olevani ulkopuolisille mitään muuta kuin äiti, jonka lapsi on kuollut.

(Kuva:Olli Myyrä Photography)

Katselin jokin aika sitten lyhyen dokumentin kahdesta kohtukuolemaäidistä. Toinen heistä sanoi dokumentin aikana, että hän joutuu kulkemaan niissä kohtukuolemasaappaissaan koko loppuelämänsä. Ja niinhän se onkin. Me kohtukuolemaäidit kuljemme joka päivä niissä saappaissa siinä omassa elämässämme. En pääse niistä enää ikinä pois, en saa Einoa takaisin. Välillä ne saappaat uppoavat syvemmälle, välillä niillä on kevyempi tarpoa.

En vaan jaksaisi kulkea niissä myös aina, kun suljen kotioven perässäni. En edelleenkään halua mennä mihinkään, missä on paljon ihmisiä tai tuttuja. Hyvin usein minusta tuntuu vieläkin siltä, että ihmiset pelkäävät tai välttelevät. En halua kuulla kysymyksiä Veikasta, onko hän eka vai toka vai kolmas lapsi. Tai tavallaan haluan. Haluaisin kertoa aina, että ei, hän ei ole meidän esikoisemme. Ja jos joku asian niin esittää, niin vastaankin aina, että esikoisemme on kuollut. En vaan enää jaksa sitä reaktioo, miten muut ihmiset siihen vastaukseen reagoivat. Mutta myöskään sen reaktion takia en ole valmis jättämään Einoa pois laskuista. Minulla on aina kaksi lasta, kestivät muut sen tai eivät.

Ymmärrän kyllä, että se on edelleen ja varmaan ikuisesti niin vaikea asia, että jonkun lapsi on kuollut. Mitäpä siihen sanomaan? Ei mitään. Ei ole sanoja edelleenkään. Mutta kun en jaksa sitä kiusallista hiljaisuutta ja sekoiluakaan. Kaipaan normaalia olemista. Ihan sellaista tavallista, mitä ennen Einon kuolemaakin.  Esimerkiksi kesäkuussa olin kouluasioissa psykologin haastattelussa. Kyseessä on kuitenkin ammatti-ihminen. ”Onko sulla lapsia?” –On. ”Montako?” – Kaksi. ”Minkä ikäisiä?” – Esikoinen on kuollut, kuopus on yksivuotias. ”Aa siis sulla on yksi lapsi.” –Ei ole, minulla on kaksi lasta, toinen on elävä ja toinen on kuollut. Ja sitten se totaalinen hiljaisuus, vaikerointi ja selittely.  Ja sen jälkeen haastattelun luonne muuttui täysin.

(Kuva: Olli Myyrä Photography)

Toisinaan kaipaan niin kovasti sellaista ympäristöä, jossa kukaan ei tietäisi minusta etukäteen yhtään mitään. Saisin lähteä ovesta ulos ja olla rauhassa sitä, mitä olen. Ilman sitä tunnetta, että toi ja toi ja toi tietää ja nyt ne pelkää ja välttelee jne. Ympäristöä, jossa kukaan ei olettaisi tai ajattelisi mitään minut nähdessäni. Uskon, että sitä varmaan kaipaa moni muukin toisinaan. Mutta välillä tämä lapsen kuoleman kantaminen kaikkien muidenkin silmissä on todella rankkaa ja turhauttavaa. Tuntuu, että jatkuvasti olen vain jotenkin todella erilainen ja sitä kautta tietysti tunnen usein myös voimakasta yksinäisyyttä. Paljon tietysti siitä ”leimasta” on vain kuvitelmaa, mutta osa on valitettavasti täyttä totta. Kuten se taannoinen haastattelukin. Siinä vaiheessa, kun psykologi meni edessäni täysin mykäksi ja alkoi sekoilemaan, niin kyllä siinä teki mieli huutaa, että VOISITKO JATKAA TÄTÄ HAASTATTELUA NORMAALISTI JA ELÄÄ TÄMÄN ASIAN KANSSA.

Mutta kun tätäkään asiaa ei pääse lopulta kuitenkaan karkuun, niin tällä kirjoituksella haluan vain sanoa, että olen edelleen ihan Emmi vain. Ei minua tarvitse pelätä tai vältellä. Ei minun seurassani tarvitse edelleenkään miettiä miten on tai mitä sanoo. Minun kanssani voi puhua ihan tavallisista asioista. Ja jos ei ole nähnyt minua kahteen vuoteen ja kokee tarvetta sanoa jotain Einosta tai kysellä meidän jaksamisesta, niin siitä vain. En mene rikki. Einon kuolema on minulle niin arkinen asia, ettei siitä puhuminen tuo surua tai muistoja mitenkään pintaan tai kyyneliä silmiin joka ainut kerta. Minun kanssani voi olla ihan oma itsensä. Minun kanssani voi edelleen heittää vitsiä, nauraa ja pelleillä, mutta myös siinä samassa on ihan kiva vaihtaa ihan oikeitakin kuulumisia. Onneksi edelleen ystävieni ja läheisteni seurassa saan olla ihan oma itseni ja minua kohdellaan samalla tavalla kuten ennenkin. Kunpa kokisin olevani sitä myös muuallakin, muiden läsnä ollessa. 

Ajatuksia viime viikolta...

”Poiketaanko äkkiä tossa Tayssissa kattomassa ….?” –En millään haluais tulla sinne, vihaan sitä paikkaa. ”No ihan nopeesti vaan.” Kävelen sokkeloista sairaalakäytävää pitkin ja paha olo nousee taas pintaan. Mukana on Heikki ja Veikka, mutta ne ei auta eikä pysäytä sitä tunnetta ja niitä ajatuksia ollenkaan. Tasan viikko vajaa kaksi vuotta sitten synnytin siellä esikoiseni, enkä muista siitä paikasta päälimmäisenä mitään muuta. Synnytin toki myös pelastukseni, Veikan. Silti se rakennus saa mulle joka kerta pahan olon ja ahdistuksen aikaseks.

Yritän sinnitellä, kävellä silti, vaikka alkaa oksettaan. Pääsen hisseille, joiden vieressä olevissa kylteissä lukee ”synnytysvastaanotto, äitiyspoliklinikka” jne. Ne hissit vievät tarvittaessa myös neloskerrokseen, synnytyssaleille sekä naistentautien osastolle. Ahdistus lisääntyy. En pysty. En halua olla täällä, haluan pois. Haisee kuolemalta, tuoksuu Einolta. Aistin surun, menetyksen, pelon, sekavuuden, shokin, traumatisoitumisen. Se rakennus pitää sisällään ihan liikaa negatiivisia tunteita ja ajatuksia. Sinne on jäänyt aikanaan pala minusta. Toki ei Eino siellä enää ole, mutta sillon oli ja sinne koin sen jäävänkin. Ahdistus ja tuska lisääntyy. Luovutan. En aio edetä enää hisseihin. Käännyn pois. Kävelen autolle. Oksennus meinaa tulla.

Samalla mieleeni tulee taas kaikki ne ihmisten sanat. ”Nythän kaikki on taas hyvin, kun on Veikka.”  ”On ollut niin paljon vastoinkäymisiä, nyt pitää vain nauttia, kun nyt teillä on kaikki.” ”Mitä sä nyt enää pelkäät?” ”Koita nyt rauhottua, turha enää mitään pelätä.” ”Mitäs teille kuuluu? Hyvää tietysti, eiks vaan?”  ”Etkö sä nyt edelleenkään pysty toisten raskauksia katteleen, kyllä sun pitäis pystyä jo muidenkin puolesta oleen onnellinen.” Suututtaa. Tulee taas se sama, syvä yksinäisyyden tunne. Miks kukaan ei vaan tajua, mitä mä oon menettänyt? Mitä me ollaan menetetty. Miks kukaan ei vaan voi tajuta, miltä musta tuntuu kaikki tää? Miks kukaan ei ymmärrä, kuinka vaikeeta mun elämästä tuli kaks vuotta sitten? Miks kukaan ei tajua, että kaikki on oikeesti muuttunut, lopullisesti. Mikään ei palaa enää ennalleen. Haluan ymmärrystä, haluan myötätuntoa. Välillä se kaikki on liikaa vaadittu.

Oon Taysin pihassa. Aurinko pilkottaa. Huhtikuun loppu lähenee. Aistin tuoksun, aistin kevään. Aistin sen kaiken, mitä kaksi vuotta sitten tapahtui. Kuolema tulee iholle. Tulee ikävä. Tulee suru. Tulee kaipuu. Tulee viha. Tulee katkeruus. Tulee kysymyksiä, miksi miksi miksi miksi miksi? Haluan Einon takaisin. Haluan hänet syliini. Haluan tuijottaa vaikka tuhat vuotta, että muistaisin joka ikisen yksityiskohdan. Haluan sen turvallisuuden tunteen, että elämä jatkuu kaikesta huolimatta ja huominen tulee. Haluan, että joku voi luvata sen, etten enää menetä toista lastani. Mutta ei, en saa, en saa enää ikinä Einoa. En tiedä saanko turvallisuuden tunnettakaan. Lupausta mistään en ainakaan. Mä vihaan tätä pelkoa, joka mua riivaa. Mä vihaan sitä, että mä oon joutunu hautaan oman lapseni ja elämä on näyttänyt sen, kuinka niin vaan kaikki voi olla toisin, sekunneissa.

Mä vihaan niitä vaaleanpunaisia laseja, jotka ihmisillä tuntuu olevan päässä. Vai vihaanko sittenkään, oon kenties kateellinen. Kuinka itsestään selvää kaikki voi joillekin ollakaan? Lapsia tehdään. Lapsia saadaan tasan sillon, kun niitä keksitään haluta. Lukumäärätkin voi kertoa jo etukäteen. Ristiäisetkin voi jo juhlia varmaan etukäteen. Kaikki menee aina hyvin, totta kai. Mitäänhän ei voi sattua. Oon kateellinen siitä turvallisuuden tunteesta ja elämän jatkuvuudesta, mihin niin niin monet voi vaan luottaa ja turvata. Oon kateellinen siitä, että iltasin voi käydä nukkumaan ilman sen suurempia konkreettisia pelkotiloja.

Elämä kun ei vaan aina mene niin. Ja että mä vihaan sitä, miks meillä se ei mennyt niin. Miks mun esikoinen on jossain siellä, missä mä en ikinä voi sen kanssa olla? Miksen mä saa halata sitä, silloin kun haluan? Miksei se hautaa mua, sitten kun musta on aika jättää? No, elämä on, eikä sille kukaan voi mitään. Mutta itsestään selvää se ainakaan ole. Elämä on lahja, jota kaikille syntymättömille sitä ei edes suoda.  Lapsi on aina lahja, ei itsestäänselvyys.

Kiitos, että olit mun edes sen 9 kuukautta. Rakastan sua, nyt aina ja ikuisesti yli kaiken. Oothan siellä jossain mun? <3

Ja rakastan sua, niin paljon, ettei kukaan sitä voi koskaan tajuta. Mun pieni ihmeeni. Mun kallein aarteeni. Kiitos, että oon saanu sut. Kiitos, että saan pitää sua sylissäni, halata, pussata. Kiitos, että tulit elämäämme ja palautit valon. Toit toivon, toit tarkoituksen. Ethän ikinä ikinä mene pois? Enhän koskaan joudu susta luopumaan? 

Paniikki ja pelko

Takana on aivan hirveät kaksi vuorokautta. Torstaina illalla Veikka söi tavalliseen tapaan kasvissosetta. Aloin antamaan jälkiruokaa. Olimme ostaneet kaupasta sellaisen välipalapussin, missä oli jogurttia. Niitähän lapsi saa syödä itsekseen ja ne on sopivia kuudesta kuukaudesta alkaen. No, enpä tullut ajatelleeksi, että jogurttihan on ihan pelkkää lientä. En toki antanut pussia Veikalle käteen, vaan pistin sen korkkiosan Veikan suuhun ja puristin kevyesti. Ei olisi kannattanut painaa ollenkaan, sillä tavaraa taisi tulla sillä kevyellä painalluksellakin aika paljon. Veikka vetäisi kaiken väärään kurkkuun ja alkoi saman tien voimakkaasti oksentamaan.

Nyt se kuolee, oli ensimmäinen ajatus. Nyt se tukehtuu. Minä tapoin sen. Mun syytä. Olen paska äiti, miten voin painaa sitä pussia? Oli todella pelottavaa nähdä, kun pieni oksentaa voimakkaasti ja ainahan mulla ensimmäinen ajatus on kuolema. No, ei kuollut. Kaksi tuntia oksentamisen jälkeen meni hyvin. Annettiin iltapuuro ja mentiin makkariin lukemaan iltasatua. Yhtäkkiä alkoi taas voimakas oksentaminen ja kaikki puurot tuli ulos. Ja taas sama ajatus, nyt se kuolee tähän syliini. Soitanko ambulanssin, se tukehtuu. Heikki yritti epätoivoisesti lohduttaa, ettei se kuole, ei tarvita ambulanssia, katso se elää. No pakko oli lähteä päivystykseen, en kestänyt sitä tunnetta. Itkin paniikissa ja pelkäsin kuolemaa.

Käytiin päivystyksessä ja kaikki oli kunnossa. Lääkäri veikkasi, että oksensi puurot myös sen väärään kurkkuun vetämisen takia. Keuhkot olivat puhtaat, tavaraa ei ollut siellä. Tultiin takas kotiin. Yön valvoin kokoajan tarkkailen ja peläten uutta oksentamista. Pelkäsin myös sitä, että ehkä kuitenkin sitä jogurttia meni keuhkoihin ja kohta Veikka on keuhkokuumeessa ja kuolee siihen. Ei tullut kuumetta, ei tullut uutta oksennusta. Veikka selvisi.

Perjantaina lähdin kauppaan puoli kahdeksan aikaan. Olemme koko viikon ollut aikeissa laskea Veikan sängyn pohjan, koska päiväunia nukkuu siinä meidän sängyssä kiinni, toki tyynyvalli on edessä, ettei lähde konttaamaan tai ryömimään meidän sängyn kautta alas. Mietin jo kaupassa, että soitan Heikille ja käsken sen istumaan vaikka loppu-unet siinä Veikan vieressä, ettei se vaan pääse tippumaan nyt, kun se pohja on vielä sillä tasolla. No, en soittanut. Tulin kotiin ja Heikki ja Veikka seisoi eteisessä mua vastassa. Näin heti Heikin naamasta, että sillä oli asiaa. ”Noni, nyt se sit tippu sieltä sängystä. Kävin minuuttia ennen katsomassa ja nukkui ja avasin oven, että kuulen kun herää. No en kuullut, oli tullut niiden tyynyjen yli ihan hiljaa ja ryömi tosta jalkopäästä alas.”

Paniikki. Taas. Aloin huutamaan Heikille, että miten ei oo laittanut siihen enempää esteitä eteen ja miten ei vahtinut. Tiesin heti, että olin itse ihan yhtälailla syyllinen. Ei oltu sitä pohjaa laskettu. Luotettiin, ettei se niiden esteiden yli tuu ainakaan ilman, että me kuullaan, koska ei ollut ennenkään tullut. Ja muutenkin, kun käyn vähän väliä tarkistamassa hengitystä. No nyt se tuli, eikä Heikki nähnyt tietenkään, että tuliko niskoilleen vai päälleen vai pyllylleen. Heikki kuuli vain kolahduksen ja itkun. Heikki oli ihan rauhassa, sanoi ettei Veikalla oo hätää. Ei uponnut muhun, saman tien päivystykseen. Ja taas kuolema tuli iholle. Olin ihan sekaisin ja itkin hysteerisesti. Mitä jos menetämme Veikan? Omasta syystämme.

No lääkärikäyntihän meni sitten taas niin loistavasti. Menimme päivystykseen, koska kello oli kahdeksan perjantai-iltana, eikä mikään yksityinen ole siihen aikaan auki. Niin kuin ei ollut torstainakaan enää siihen aikaan. No sehän oli täynnä ihmisiä, ihmiset katsoi, kun hysteerinen äiti oli itku silmässä. On se ihmeellinen näky. Ja mua ahdisti. En kestänyt niitä tuijottavia ihmisiä, teki vain mieli huutaa niillekin, että älkää kyylätkö, ei teiltä oo lasta kuollut. Mistäs mä sen tiedän, vaikka oliskin.

Pääsimme hoitajalle, itkin ja itkin. Sanoin, että tajuatteko kuinka pelkään. Veikkakin tietty oli ihmeissään, että mitä mä oikein itken. Hoitaja yritti vitsailla ja keventää tunnelmaa. Ei paljoa auttanut siinä huolessa. ”Sanon lääkärille, että tulee pian, menkää tohon aulaan.” Ei mennä, pyysin päästä omaan tilaan, koska en kestänyt niitä tuijottavia naamoja. Onneksi päästiin. No, kaksi tuntia odotettiin lääkäriä ja voin kertoa, että se on pitkä aika se, pelätä että se lapsi kuolee. Edellinenkin lapsi kuoli sekunneissa. Heikki yritti pysyä Veikan kanssa vähän etäällä ja rauhassa, ettei Veikka vaistoaisi niin pahasti mun huolta. Toistuvasti kyselin hoitajalta kauan menee, itkin ja meinasin oksentaa. Hoitaja yritti vitsailla, ei auttanut edelleenkään.

No juuri ennen kun päästiin lääkärille, Veikka alkoi oksentamaan. Ja voitte kuvitella, että kuolemanpelko sen kun yltyi. Olin juoksemassa jo hoitajaa, mutta siinä samassa hän haki meitä lääkärille. No lääkäri se vasta auttoikin. Hän löhösi siinä tuolissaan ja katsoi hysteeristä äitiä vähän semmoisella ilmeellä, että v*ttuako siinä poraat. Sanoin, että pelkään, että Veikka kuolee, meijän edellinenkin lapsi on kuollut. No lääkäri ei Veikkaa tutkinut muuten, kun katsoi korvat ja yleisvoinnin, joka nyt oli kokoajan ollutkin ihan hyvä, lukuun ottamatta sitä oksentamista. Yritimme molemmat Heikin kanssa tivata, miksi Veikka oksentaa. ”No onhan se tässä muutenkin jatkuvasti oksentanut” AI ONKO? Eilen kaksi kertaa. Se ei ole jatkuvasti. ”No vauvat oksentaa.” Ei ole ennenkään oksentanut ja tajuatko, että se löi äskön päänsä. ”Tuskin se siihen liittyy, kato nyt tota poikaa, ei se näytä siltä, että kuolee tohon.”

Sitten meni yli mun päässäni se kohtelu. Aloin sanomaan, että tajuatko, kun se on se tunne, kun on yhden lapsen menettänyt. Ja oon edellisen vuorokauden jo valvonu ja odottanut sitä kuolemaa. Sanoin, että koen tarvitsevani nyt apua tähän kahden vuorokauden huoleen ja tähän pään lyömiseen ja tähän pelkoon. ”No en nyt katso, että sua tarvii Pitkäänniemeen pistää.” Joo ei varmaan sinne tarviikkaan, mutta tajuatko että en pärjää, koska oon ihan sekaisin tästä pelosta. ”No paha astua sun saappaisiin.” KOITA EDES. ”Ei viikonloppuna saa psykiatrista apua.” No sehän on hieno juttu, ei varmaan oo ketään hoitajaakaan, joka vois jutella tän asian mun kanssa ja rauhoittaa. Tai kai niiden lääkäreidenkin pitäis osata auttaa. ”Ei oo nyt mitään, koita pärjätä.” Kiitos avusta. Aloin kiroilemaan, että tajuatteko kuinka pitkä aika on odottaa vklopun yli tämmöisessä pelossa. Ja kun teitä ei kiinnosta auttaa mua. ”Joo koittakaa pärjätä, tsemppiä teille kaikille kolmelle, ei toi poika oo kuolemassa nyt. Menkää kotiin.”

Suu auki, aikani vaadittuani apua, sitä saamatta lähdimme kotiin. Siinä vaiheessa jo rakas serkkuni oli huomannut huoleni ja he lähtivät miehensä kanssa ajamaan Jyväskylästä. Luojan kiitos elämässäni on tollaisia kultakimpaleita. Ja ihana ensihoitaja-ystäväni oli puhelimen päässä ja yritti rauhoitella. Soitin kuitenkin kotoa Taysin lastenpolille, kun muistin, että neuvolasta oli sanottu, että sinne voi soittaa millon vaan, jos tulee hätä. No siellä hoitaja kuunteli huoleni ja rauhoitteli. Sanoi kuitenkin, että voi olla, että on lievä aivotärähdys, mutta todennäköisesti oksentaminen liittyy eiliseen. Mutta herätelkää kahden tunnin välein yö. Tälläsiä tai mitään muitakaan ohjeita ei päivystyksestä saatu, eikä mitään muutakaan ymmärrystä. Heikki yritti kysellä mulle jotain rauhottavaa, joka tehoais, ei kuulemma saa sitäkään.

Mikä siinä on niin vaikeeta, kohdata ihminen? Mikä on niin vaikeeta vaikka taputtaa olalle ja sanoa, että sulla ei ole hätää. Ottaa tosissaan, lohduttaa, auttaa. Ymmärrän, että kukaan ei ilman oman lapsen kuolemaa tiedä tasan, mitä se on. Mitä se pelko on. Mutta aina voi yrittää. Aina voi ottaa vastaan, olla läsnä. KUUNNELLA. Ei se vaadi muuta. Ja tiedän tasan, että apua saa myös viikonloppuna. Mutta toinen kerta jo, kun tuolta laitoksesta mut pistetään kotiin välittämättä siitä, että mä itse pyydän apua. Oikeesti jos ihminen itse pyytää apua, niin miten semmoseen asiaan ollaan reagoimatta? Miks otetaan se riski, etten oikeesti pärjääkään? Ja kun mä itse vaadin ja pyydän. Luojan kiitos, mulla on hyvät hoitosuhteet, mutta nekään ei päivystä 24/7. Ja kun multa on se lapsi kuollut. Ei varmaan moni muu äiti nyt sekoa tollai, kun lapsi jostain muksahtaa tai oksentaa pari kertaa. Mutta minä sekoan. Olen yksilö, olen menettänyt, mulla ei ole turvallisuudentunnetta. Jonkun pitää luoda se niissä hetkissä ja auttaa mua. En ole hullu, vaikka siltä voi näyttääkin, kun huoli on suurimmillaan.

(onnellinen nukkumaanmenijä tippumisen jälkeen)

Kävimme sitten vielä eilen lastenlääkärillä Tampereella. Hän kuunteli, hän ei vähätellyt. Hän tutki Veikan. Hän kysyi, jäikö meille huolia tai murheita. Hän vastasi, hän oli läsnä. Hän ymmärsi. Hän sanoi, että onneksi herätitte kahden tunnin välein. Hän kertoi, miten vauvan vointi etenee, jos päähän tulee vamma. Ja hän epäili, että oksentaminen johtui ruokatorven ärtymisestä. Miksi meitä ei taaskaan otettu tosissaan sairaalassa? En usko, että mun naama on niin ärsyttävä, että heti on jo tietty ennakkoasetelma. Ehkä se lapsen kuolema on vaan niin pelottava asia ja ihminen henkinen pahoinvointi. Mutta voin kertoa, siihen ei auta se, kun kerta toisensa jälkeen kokee tulleensa teilatuksi. Onneksi loppu hyvin, kaikki hyvin. Veikka  ja äitikin voi hyvin ja me selvittiin säikähdyksellä.

Ja taas lopuksi kysyn: MIKSI LÄÄKÄREILLE EI TEHDÄ MITÄÄN SOVELTUVUUSKOKEITA??????

Rakas isoveli,

tänään olen kolme päivää vaille seitsemän kuukautta vanha. Olen kova liikkumaan, enkä jaksaisi olla sekuntiakaan paikallani. Kuljen ryömien paikasta toiseen ja haluaisin kovasti päästä jo muullakin tavoin eteenpäin. Kaikki on niin uutta ja ihmeellistä, että haluaisin nopeammin mielenkiintoisten asioiden luokse. Tykkäisin myös jatkuvasti vain seistä. Tartun kaikkiin mahdollisiin esineisiin, kuten kirjojen kansiin, tv-tasoon jne. ja yritän vetää itseäni ylöspäin. Tällä viikolla opin jo nousemaan pinnasängyn laitaa vasten seisomaan. Lisäksi toissapäivänä keksin, miten noustaan konttausasentoon. Nyt elättelenkin jo kovasti toiveita siitä, että kohta pääsen liikkumaan tavalla tai toisella nopeammin. Tykkään heitellä lelujani lattialle ja toivon, että äiti tai iskä kävisi niitä jatkuvasti keräilemässä minulle. Joskus tyydyn kuitenkin viskomaan niitä vain itselleni ja ryömin perässä hakemaan. Mielestäni istuminen, syöminen, nukkuminen ja kaikki tekeminen, missä pitää olla paikoillaan, on tällä hetkellä tosi tylsää. 

Oon yleensä tosi tyytyväinen, hymyilen, nauran ja juttelen paljon enkä turhista valita. Ikeniäni kovasti kutittaa ja se välillä turhauttaa ja ärsyttää, kun hampaita ei vieläkään kuulu. Ja jos väsy tai nälkä pääsee yllättämään, silloin saattaa surettaa. Äitin ja iskän mukaan luonnettakin alkaa jo löytymään. En tykkää kun mua puetaan, varsinkin paidan hihat on tosi tyhmät. Ja turvakaukalossa vasta ärsyttävää onkin. Eihän sieltä pääse mihinkään, kun pitää olla niissä vöissä kiinni. Oon myös tottunut, että iskä tai äiti on aina vieressä, joten jos jään vaikka olkkariin yksin, kun äiti ja iskä tekee esimerkiks iltapalaa, niin hermothan siinäkin usein menee. Välillä oon myös vähän kärsimätön, varmaan äitiltä perinyt sen ominaisuuden. Onneks kuitenkin elämä täällä äitin ja iskän kanssa on turvallista ja pääosin mukavaa, joten mitäpä sitä turhia itkemään ja valittamaan? 

Imettämisen äiti joutui jo lopettamaan pari viikkoa sitten, koska minä vain päätin niin. Liian tylsää puuhaa, pullosta saa paljon nopeammin. Äiti imetti mua väsyneenäkin, mutta lopulta en suostunut siihenkään. Kunhan vain naureskelin ja pelleilin. Maitoa en muutenkaan välitä päivisin juurikaan juoda, kaikki muu on mielenkiintoisempaa. Soseet maistuu hyvin ja yöllä sitten juon tarvittavan määrän maitoa. Olen aika hoikka ja välillä äiti on huolissaan, kun pelleilen syömisten kanssa. Onneksi kuitenkin kasvan tarvittavan määrän ja tasaisesti omalla käyrälläni, joten nyt äitikin alkaa pikkuhiljaa rauhoittumaan sen asian suhteen.

Kaiken mun ajan vietän aina äitin ja iskän kanssa. Kerran viikossa äiti käy terapiassa ja kerran viikossa pelaamassa salibandya, ne ajat olen iskän kanssa kaksin. Iskä käy kerran viikossa töissä ja silloin olen äitin kanssa. Pian iskä aloittaa tekemään enemmän töitä ja jään äitin kanssa kotiin. Äiti ja iskä ei anna mua kenellekään hoitoon, ne haluaa valvoa jokaista liikettäni ja olla kaiken aikaa kanssani. Äiti toivoo, että sais olla mun kanssa kotona mahdollisimman pitkään. 

Usein viihdytään vaan kotona, se on meidän kaikkien oma turvapaikka. Yritetään silti joka päivä käydä ulkoilemassa ja liikutaan me muuallakin. Välillä äitin kavereilla tai mun kummeilla ja sukulaisilla. Välillä Ideaparkissa tai muilla kaupoilla. Välillä käydään myös Turun suunnalla iskän sukulaisilla. Usein kuitenkin kaikki äitin ja iskän kaverit ja sukulaiset käy meillä meitä katsomassa. Äitin on edelleen ja varmaan ikuisesti vähän vaikeaa suhtautua muiden pieniin lapsiin, varsinkin esikoispoikiin, mutta on mulla onneks lapsiakin kavereina. Mun ja sun maailman ihanimmat serkut, mun kummitätien lapset ja joitain äitin ystävienkin lapsia oon jo tavannut. Mä kyllä tykkään kauheesti kaikista ihmisistä, en ainakaan vielä oo koskaan ketään vierastanut. 

Sun haudalla me käydään säännöllisesti viemässä kynttilä. Sillon kun mä ja äiti ei jakseta pakkautua autoon, niin silloin iskä käy yksin viemässä kynttilän. Haudalla äiti aina kertoo mulle, että nyt me ollaan isoveljen haudalla. Se paikka on tosi surullinen, äiti juttelee siellä sulle ja toivoo, että olisit täällä. Tiedetään kyllä kaikki, ettet sä takas tuu ja se jos mikä, on hirveen surullista. Usein kun lähdetään sieltä kotiin, iskä ja äiti on vaan hiljaa. Tiedän kyllä, että niille tulee siellä vaan entistä kovempi ikävä sua. 

Joka ilta äiti laulaa mulle Ihmettä ja kummaa sekä Oravanpesää. Välillä jotain muitakin lauluja. Sen jälkeen luemme äitin ja iskän kanssa iltasatua. Sitten äiti ottaa mut syliin ja alkaa laulamaan Nukkumattia. Siihen aina nukahdan. Lisäksi äiti kuiskii korvaani, kuinka paljon te kaikki, sinä, äiti ja iskä mua rakastatte. Lisäksi äiti kertoo, että ilman mua ei äiti eikä iskä jaksais olla täällä maan päällä. Äiti sanoo aina, että mä oon pelastanut niiden elämän. Äiti aina myös kyselee, aionko olla aina tässä, etten ikinä vaan jätä niitä. Mutta enhän mä osaa vielä vastata. Silti on kivaa olla äitin sylissä ja nukahtaa siihen. Sitten äiti laskee mut omaan sänkyyn ja otan sun Late Lampaan kainaloon ja jatkan uniani.

Öisin nukun äitin ja isin vieressä mun omassa sängyssä. Siitä on laskettu laita alas ja pidän äitiä kädestä kiinni. Välillä kierin äitin kylkeen kiinni. Ja aamulla äiti ja iskä ottaa mut niiden väliin. Sillai nukuin ensimmäiset puoli vuotta, mutta nyt on parempi olla omassa sängyssä, ettei tarvii pelätä, että pyörin äidin tai iskän alle. Meen nukkumaan kymmenen jälkeen illalla ja herään aamulla samoihin aikoihin. Joskus nukun pitkiä pätkiä, joskus lyhyempiä. Välillä äiti ja iskä on vähän väsyneitä, kun äiti herää jokaiseen mun liikkeeseen tai ääntelyyn. Lisäksi äiti tarkkailee mun hengitystä tasaisin väliajoin. Ja välillä oon kyllä öisin tosi levoton. Kuka nyt jaksais kokoajan paikallaan olla?

Joka ilta äiti myös kertoo sulle, kuinka paljon me kaikki sua rakastetaan. Äiti aina kysyy, että ootko sä aina meijän oma suojelusenkeli. Äiti toivoo, että sä suojelet mua kaikelta ja annat mun aina olla niiden kanssa. Sitten äiti kertoo, kuinka kova ikävä meillä kaikilla kolmella on sua.

Mä kun en osaa puhua, niin tällai halusin vaan kertoa sen, että missä ikinä ootkin, niin oot aina mun rakkain isoveli. Kuljet aina mun matkassa, yhtälailla kun äitin ja iskänkin. Mullakin on sua kauhee ikävä kaiken aikaa. Haluaisin, että voisin leikkiä sun kanssa ja nukahtaa sun kainaloon. Haluaisin näyttää sulle, mitä kaikkea uutta opin joka päivä ja kuinka kasvan päivä päivältä isommaks. Haluaisin jakaa kaikki asiat sun kanssa. Onneks sain ristiäislahjaksi kummitädiltä sun jalanjäljen, joka on taiteiltu hopeiseen laattaan. Kun vähän kasvan, ripustan sen kaulaani ja kuljet joka paikassa mun matkassani. Mä rakastan sua yhtä paljon kun äiti ja iskä, yli kaiken.

Ikuisesti sinua rakastaen,

pikkuveljesi